Seikkailu Keiturin Kivikalliolla

Pääsin viime viikonloppuna seikkailemaan Orimattilaan mahtaville kallioille, joiden nimi on Kivikallio. Kalliot sijaitsevat Orimattilan ja Kärkölän rajalla ja ne ovat Orimattilan korkein kohta. Kalliot kohoavat yli 150 metriä merenpinnan yläpuolelle ja maisema niiden laelta aukeaa yli metsien ja peltojen. Kun yritin löytää paikasta tietoa, huomasin  ettei netistä löydy siitä juurikaan juttua, vaikka se on jonkin verran suosittu retkeilypaikka. Kivikallion alueen omistaa äitini serkun puolison suku, joten sitä kautta sain tietoa paikan historiasta. Mukaan oppaaksi lähti isotätini, joka tiesi näyttää kaikki mahtavimmat paikat.

Kivikallion maisemaa värittää lukuisat teräväreunaiset kiviröykkiöt. Aluksi ihmettelin, kuinka paikkaan on voinut syntyä pirunpelto, jossa kivet ovat teräväreunaisia. Mutta sitten isotätini kertoi, että kyseessä on paikka, josta on aikoinaan louhittu irti myllynkiviä. Kaikki terävä kiviaines on louhintatyöstä syntynyttä kivijätettä. Kivikasojen päällä kävellessä kannattaa olla varovainen, sillä sammaleen peittämät kivet ovat irtonaisia.

Aluella on louhittu kalliosta myllynkiviä 1700-luvulta 1900-luvun alkuun saakka. Pian näimmekin myös puolivalmiita myllynkiviä, jotka oli hylätty paikoilleen, sillä ne olivat menneet rikki kesken louhinnan. Kaikki myllynkivet hakattiin irti käsin vasaraa ja kiiloja apuna käyttäen ja ne kuljetettiin pois hevoskyydillä. Yhden myllynkiven irrottamiseen meni yhdeltä ihmiseltä aikaa kuukauden verran. Joskus kivi halkesi tai siitä lohkesi pala irti juuri kun kivi oli lähes valmis. Siinä valui hukkaan iso työ. Kivenhakkaajan työ oli kuulemma aikoinaan suosittu homma tuossa kylässä. Louhintatöissä oli kymmeniä miehiä ja ammatissa ansaitsi hyvin. 

Tällainen myllynkivien louhintapaikka on aika harvinainen Suomessa. Kallion laadun täytyy olla tietynlainen. Kiven täytyy lohjeta siististi ja sen täytyy pitää röpelöinen pintansa myös silloin, kun sillä jauhaa jyviä myllyssä. 

Myllynkivien lisäksi kalliot kätkevät muitakin historiallisia salaisuuksia. Kalloilla sijaitsee mahtava rotko, jonka pohjalla on pikkuinen luola. Rotkossa piilotteli aikoinaan ihmisiä mm. isovihan aikaan 1700-luvulla. Myös vankikarkureita ja sotaa pakoilevia miehiä tiedetään rotkossa majailleen. Rotko aukeaa eteen aivan yllättäen ja kallionseinämä putoaa pystysuoraan alas varmaan 10 metriä. Rotko on päädystä leveydeltään vain pari metriä, joten jos ei katso tarkkaan eteensä kun kävelee kallioilla, voi epähuomiossa astua tyhjyyteen.

Kun katsot viereistä kuvaa tarkasti, voit erottaa, kuinka kuvan vasemmassa saidassa mummini katoaa juuri pusikon taakse. Voitte käyttää häntä apuna, kun päättelette rotkon kokoa.

Kapusin rotkon pohjalle tutkimaan luolaa. Rotkoon pääsee hyvin sen toiselta laidalta, sillä siellä kalliot eivät ole enää pystysuorat. Rotkon pohjalla olevassa pikku luolassa oli geokätkö. Jätimme nimemme siinä olevaan vihkoon ja jätimme pikkuisen muovipossun tilalle helmen ja korvakorun. 

Jonkin matkan päässä kallion toisella laidalla sijaitsee hieno nuotiopaikka. Äitini serkku on puolisonsa sukulaisten kanssa tehneet sinne hienot penkit, joilla kelpaa istuskella. Nuotiopaikka on pienen kallion suojassa ja kallion alla on pieni luolamainen katos, jossa voi pitää sadetta  ja säilyttää polttopuita. 

Kun teimme seikkailuretken kallioille, oli yksi kesän kuumimmista iltapäivistä. Lämpötila oli kohonnut yli 30-asteeseen ja kalliot suorastaan hohkasivat kuumuutta. Kaikkialla oli rutikuivaa ja varoin, etten tallaisi kovettunutta jäkälää ja sammalta liikaa. Varmasti kuumuudesta johtuen en nähnyt ainuttakaan käärmettä, liskoa, lintua tai muuta eläintä. Sen sijaan näin peuran jälkiä ja jätöksiä, hirven papanakasoja sekä metson vaaleanruskeita, kuivia pötkylöitä, joten elämää kallioilla kyllä riittää.



Mutta paras löytö oli ihka-aito ketun kakka! Ketun uloste on kuin koiran kakkaa, mutta valkoista ja siitä erottuu hiukan syödyn eläimen karvoja ja luita. Kun katsot alla olevaa kuvaa, erotat pikkuisia luita ja jopa pökäleestä irronneen luunpalan.